Pallojen historia

Enemmän kuin mikään muu, on golfpallon kehitys vaikuttanut itse pelin kehitykseen. Kulloinkin käytössä olleet pallot, niiden materiaalit ja lento-ominaisuudet ovat vaikuttaneet kenttien ja mailojen kehitykseen, pelityyliin ja –strategiaan, jopa pelaamisen mahdollisuuteen.

Pallon kehityksessä 1400-luvulta nykyaikaan voidaan erottaa selkeästi neljä eri vaihetta

• puupallojen aika
• höyhenpallojen aika
• guttaperkkapallojen aika
• nykypallojen aika

Siirtyminen aikakaudesta toiseen toki oli aina liukuva ja aiheutti usein myös ristiriitoja mutta ennen pitkää muutoksen vastustajat aina joutuivat tunnustamaan tappionsa.

Puupallojen aika

Puupallojen ajasta ei ole säilynyt paljoakaan tietoa. Niitä käytettiin luultavasti 1400-luvulta aina 1700-luvulle asti. Pallot tehtiin erilaisista kovista puulajeista kuten pyökistä tai hardwoodin nimellä kulkevista useista eri aasialaisista puulajeista. Näitä palloja on ollut käytössä ainakin Hollannissa ja Skotlannissa. Useissa hollantilaisissa maalauksissa 1600-1700-luvuilta pelataan peliä nimeltä Kolf tai Kolven. Sitä pelattiin nimenomaan puupalloilla ja sitä pidetään ainakin osittain nykyisenlaisen golfin edeltäjänä. Joitakin hollantilaisia puisia palloja on säilynyt jälkipolville.

Höyhenpallojen aika

Ei myöskään ole aivan varmaa, milloin seuraava kehitysaskel, höyhenpallo keksittiin. Yksi kirja väittää höyhenpallokauden alkaneen jo 1400-luvulla, toinen puhuu 1600-luvusta. Joka tapauksessa keksintö on vanha, erilaisilla ja eri kokoisilla täytetyillä nahkapalloilla on pelattu eri puolilla maailmaa jo vuosisatoja ellei jopa –tuhansia. Ja höyhentäytteisillä nahkakuulilla golfia pelattiinkin sitten aina 1800-luvun puoliväliin asti, siis vuosisatoja. Vanhimmat säilyneet pallot ovat luonnollisesti suhteellisen tuoreita höyhenpalloja, 1700-luvun loppupuolelta ja 1800-luvulta. Ymmärrettävästi harvat myyntiin tulevat höyhenpallot ovat ajalta 1840-50.

Tämä pallo on 1840-luvulta. Sen halkaisija on 1.59 tuumaa, siis pienempi kuin tämän päivän 1,68 tuumaiset pallot.	Tämän höyhenpallon on tehnyt J. Gourlay, Musselburgh, Skotlanti, 1840-luvulla.

Höyhenpallot olivat työläitä tehdä ja kalliita ostaa. Palloon tarvittiin kaavojen mukaan leikattu nahkakuori ja hatullinen höyheniä. Nahkakuori oli yleensä ommeltu yhteen kolmesta eri palasta. Höyhenet keitettiin ja tungettiin kostutetun ja osittain ommellun kuoren sisään ja viimeinen sauma ommeltiin kiinni. Kuivuessaan höyhenet laajenivat ja nahkakuori kutistui ja kovettui. Hyvä ammattimies pystyi tekemään enintään muutaman pallon päivässä. Ei siis ihme, että pallot olivat erittäin kalliita ja niiden käyttö oli mahdollista vain yläluokalle ja aatelistolle. Lisäksi pallo pysyi hyvänä vain korkeintaan parin kierroksen verran, toki olosuhteista riippuen. Kostuessaan pallo menetti pikku hiljaa kimmoisuutensa ja lento-ominaisuutensa. Oli toki mahdollista kuivattaa se uudelleen, mutta entiselleen se ei enää tullut. Koska höyhenpallot olivat niin kalliita, jatkoi rahvas puupalloilla pelaamista ja näin nämä kaksi aikakautta menevät osin päällekkäin.

Pallojen koko ei ollut tässä vaiheessa millään tavoin säädelty. Pallojen koko vaihtelikin 24 ja 34 pennyweightin (1,555 grammaa) välillä. Erikokoisia palloja käytettiin erilaisissa olosuhteissa. Tuuliseen keliin otettiin suurempi pallo. Allan Robertson, yksi 1800-luvun alkupuoliskon suurista pallontekijöistä ja pelaajista oli sitä mieltä, että 26 pennyweightin pallo oli paras St Andrewsin linksillä. Tämä pallo oli noin 2 tuumaa halkaisijaltaan, siis kookkaampi ja kevyempi kuin nykyiset pallot. Huomionarvoista on myös, että höyhenpallot eivät olleet pyöreitä vaan jonkin verran soikeita. Lisäksi pallot kelluivat.

Höyhenpallot lensivät normaaliolosuhteissa noin 120-150 metriä. Niinpä kentätkin olivat silloin lyhyempiä kuin nykyään. Pituusennätykset olivat parin sadan metrin luokkaa, mutta silloin olikin takana kunnon myötätuuli.

Kuuluisia höyhenpallontekijöitä olivat esimerkiksi William Berwick 1600-luvulla, Gourlay-perhe 1780-1840, Robertson-perhe 1770-1850, McEwan-perhe 1820-luvulta alkaen, William Robinson ja tietenkin Old Tom Morris. Vuonna 1611 Skotlannin kuningas James I antoi yksinoikeuden pallojen valmistukseen suosikilleen James Melvillelle. Hän ei kuitenkaan itse tehnyt palloja vaan teetti ne ystävällään William Berwickillä. Hinnaksi määrättiin neljä shillinkiä ja se jaettiin tasan Melvillen ja kruunun kesken.

Höyhenpalloja on jonkin verran jäljellä eri museoiden ja yksityisissä kokoelmissa. Niitä saattaa tulla myyntiin aina silloin tällöin. Hinnat nousevat huutokaupoissa tuhansiin euroihin, jopa yli kymmenen tuhannen.

Guttaperkkapallojen aika

Koska höyhenpallot olivat niin arvokkaita, etsittiin uusia materiaaleja tehdä palloja halvemmalla. Vuoden 1845 paikkeilla englantilainen James Paterson keksi kokeilla guttaperkkaa, jota hänellä sattui olemaan. Vuoteen 1848 mennessä kokeilu tuotti tulosta ja pallo alkoi saada mainetta. Guttaperkka on kumin kaltainen, puun erittämä aine, jota käytettiin esimerkiksi suojaamassa arvoesineitä kun niitä lähetettiin Kaukoidästä emämaahan Englantiin. Kiehuvassa vedessä guttaperkka pehmeni ja sitä oli helppo työstää ja muotoilla. Aluksi pallot olivat sileitä, englanniksi smooth gutty . Nämä pallot ovat äärimmäisen harvinaisia tänä päivänä.

Pelaajat huomasivat kuitenkin pian, että käytetty, lyöntijälkiä omaava pallo lensi pidemmälle. Vuoden 1850 paikkeilla pallontekijät, Robert Forgan etunenässä, ryhtyivät jo valmistusvaiheessa muotoilemaan pallon pintaa, syntyi ns. hand hammered ball . Pallojen teko automatisoitui melko pian kun niitä ryhdyttiin valamaan muottiin. Niinpä ammattimies pystyi tekemään päivässä viisi tusinaa palloa, kaksikymmenkertaisesti aikaisempaan verrattuna. Muutos ei miellyttänyt aikaisempia mestareita. Esimerkiksi Allan Robertson (1815-1859), viimeisin hyöhenpallomestari sekä tekijänä että pelaajana kutsui guttaperkkaa 'that feelthy stuff' , viheliäiseksi aineeksi. Aluksi hän kieltäytyi pelaamasta guttapalloilla. Se ei estänyt häntä tekemästä syyskuussa 1858 St Andrewsin uudeksi kenttäennätykseksi tulosta 79. Uskoakseni tämä tulos syntyi kuitenkin guttapallolla.

Pian alkoi myös alati jatkuva, parhaat lento-ominaisuudet takaavan pinnan muodon etsintä. Käsin tai koneella sileän pallon pintaan kaiverrettiin erilaisia raitoja, line cut cutty balls . Tekotavasta riippuen näitä kutsutaan hand cut ( tai knife cut ) ja machine cut palloiksi. 1870-luvun lopulla keksittiin tehdä pintakuvio jo muottiin. kuviointi oli enimmäkseen erilaisia raitoja mutta jotkut keksivät kokeilla myös muita kuvioita. Niinpä jotkut kehittivät mitä mielikuvituksellisimpia kuvioita alkaen maailman kartasta erilaisiin tähti-, puolikuu-, rinkeli- yms. kuvioihin. Nykyisin käytössä oleva kuviointi patentoitiin tällöin mutta otettiin käyttöön vasta kymmenisen vuotta myöhemmin seuraavan pallosukupolven myötä. Parhaat lento-ominaisuudet todettiin ns. bramble-pallolla. Siinä on kolojen sijasta pullistumia ja se muistuttaakin vadelmaa. Myös itse materiaalia yritettiin parantaa. Pallojen tekijät hakivat ja saivat myös useita patentteja, joissa guttaperkkaan sekoitettiin erilaisia aineita eri suhteissa. Korkki oli yksi käytetyimmistä lisäaineista, samoin kumi.

Koska guttapallot olivat helppoja tehdä, lähes jokainen klubipro teki omalla nimellään tai merkillään guttapalloja. Hinta oli noin yksi shillinki, neljännes höyhenpallon hinnasta. Myös jokainen pelaaja aina kierroksen jälkeen kuumensi pallonsa ja korjaili pahimmat lyöntijäljet. Koska gutta on kova aine, usein tapahtui, että pallo halkesi lyönnissä. Siksi golfin sääntöihin tarvittiin lisäys, että tällaisessa tapauksessa pallon voi vaihtaa ja peliä on jatkettava siitä kohdasta, mihin suurin palanen päätyy. Pallon palaset kerättiin visusti talteen ja niistä koottiin uusi pallo, joka kelpasi ainakin harjoituskierrokselle.

Guttapallojen paino ei vaihdellut yhtä paljoa kuin höyhenpallojen. Vaihteluväliksi vakiintui 26-31 pennyweightiä eli unsseissa 1,426-1,70. Maksimipaino nykyisin on 1,62 unssia. Pallot lensivät noin 150-180 metriä, siis 30 metriä pidemmälle kuin höyhenpallot. Vuonna 1899 US Openin yhteydessä pidettiin pituuslyöntikisa jonka voitti Willie Hoare noin 245 metrin lyönnillä. Edellisenä vuonna amatöörien vastaavan kisan voittotulos oli noin 167 metriä. Pisin tilastoitu lyönti on vuodelta 1893 kun sen ajan kuuluisin amatööri Freddie Tait löi St Andrewsissa 311 metriä kovan, jäisen kentän avustamana. Merkittävää myötätuulta ei tässä ennätyksessä tarvittu. Muutenkin guttapallon lento-ominaisuudet olivat parhaimmillaan kylmänä. Niinpä Willie Park Jr. keksi vuonna 1894 säilyttää lämpimissä olosuhteissa pallojaan jäiden seassa ja otti aina uuden kylmän pallon peliin tiillä. Vaikka pallot lensivätkin paremmin, Park hävisi tämän pelin.

Guttapallo lensi pidemmälle kuin höyhenpallo mutta se oli tunnottomampi lähipelissä. Se syrjäytti höyhenpallon ennen kaikkea hintansa ja paremman laadun vuoksi. Sen sijaan seuraava pallokeksintö syrjäytti guttapallon ennen kaikkea parempien peliominaisuuksiensa ansiosta. Näin tapahtui vaikka hinta alkuvaiheessa kaksinkertaistui.

Nykyaikaiset pallot

Vuonna 1898 Colburn Haskell Ohiosta, USAsta patentoi uuden pallon. Siinä kumisen ytimen ympärille kiedottiin kumilankaa tiukasti ja lopuksi tämä päällystettiin ohuella guttaperkkakerroksella. Kaksi vuotta myöhemmin John Gammeter patentoi laitteen, joka automatisoi kumilangan kietomisen. Suuri vallankumous golfin kohdalta oli alkanut. Muutaman vuoden kehittelytyön jälkeen uusi pallo lisäsi lyöntien pituutta kymmenillä metreillä, lähipeliominaisuudet paranivat ja ennen kaikkea pallot alkoivat käyttäytyä entistä ennakoitavammin.

Alkuvaiheessa Haskell-pallot olivat melko arvaamattomia pompuissaan. Niinpä niitä kutsuttiin erityisesti britanniassa 'Bounding Billy', loikkivaksi Billyksi. Kuoren vahvuuden optimointi ja Grammeterin kone toivat avun, samoin pintakuvioinnin kehitys ja uusien pintamateriaalien kehittäminen. Jotkut guttapallojen kuvioinnit jäivät pois ja nykyisen kaltainen kuviointi otettiin mukaan. Se, että pallo ei laskeutunut yhtä pehmeästi kuin guttapallo huomioitiin muuttamalla pelistrategiaa ja lyöntivalikoimaa. Nykyisen kaltainen dimple-kuviointi mahdollisti alakierteen tehostetun käytön ja laskeutumisongelma oli hoidettu. Pintamateriaaleina otettiin käyttöön guttaperkkan lisäksi mm. kumi ja balata.

Koska uusi pallo oli kalliimpi kuin edellinen, jatkui guttapallojen käyttö jonkin aikaa uuden pallon rinnalla. Teollinen tuotanto ja pelin leviämisen mahdollistama volyymin kasvu kuitenkin laskivat hintoja ja vuoteen 1910 mennessä guttapallolta oli hävinnyt markkinat lähes kokonaan. Brittein saarilla kyllä taisteltiin jonkin aikaa vastaan tätä kehitystä, mutta kun pari ensimmäistä suurvoittoa oli saavutettu uudella pallolla oli aika muuttaa mieltä. Ensimmäisen suuren voiton Haskell pallolla saavutti australialainen Walter Travis voittaessaan US Amateur Championshipsin jo vuonna 1901.

Koska uusi pallo vaikutti niin paljon koko peliin, pelin sääntöjä valvovat R&A ja USGA joutuivat ensimmäistä kertaa miettimään keinoja rajoittaa välinekehitystä ja säännöillä ryhdyttiin säätelemään pallon lentoa ja mailojen kehitystä. Vuonna 1921 R&A määritteli pallolle maksimipainon ja minimihalkaisijan. Koska peliolosuhteet Skotlannissa ja USAssa olivat erilaiset, USGA ei hyväksynyt tätä sääntöä vaan laati tältä osin omat sääntönsä. Alkoi useita vuosia kestänyt kausi, jolloin Atlantin eri puolilla pelattiin erilaisilla palloilla. Vasta vuonna 1968 säännöt yhtenäistettiin tältä osin kun R&A hyväksyi jo 30-luvulta käytössä olleen amerikkalaisen standardin, pallon minimihalkaisija 1,68 tuumaa ja maksimipaino 1,62 unssia. Toki Openissa ja ja amatöörikisoissa käytettiin tämän jälkeenkin jonkin aikaa vanhaa 1,62/1,62 palloa.

Pallon vaikutus pelin kehitykseen

Nykygolfin lähtökohtana voidaan pitää höyhenpallojen aikaa. Tällöin yleensä luonnon omista lähtökohdista muotoutuneet kentät ja höyhenpallon ominaisuuksista muotoutuneet väyläpituudet olivat lähtökohtana golfkenttien kehitykselle. Mailoissa lähtökohtana olivat siihen aikaan käytetyt materiaalit ja puuseppien ammattitaito. Lyöntitekniikan sanelivat puolestaan käytössä olleet pelivälineet. Höyhenpallon särkymisherkkyys vaati tietynlaisen pehmeän swingin ja puhtaan osuman, samoin tuohon aikaan käytetyn saarnesta tehdyn varren joustavuus vaikutti swingiin. Pallon materiaali osaltaan vaikutti myös pelistrategiaan. Veden välttäminen ja itse asiassa pallon hukkaamisen kustannukset edellyttivät pelaajalta tiettyjä valintoja lyöntiin valmistauduttaessa.

Kun guttapallo keksittiin ja kehitettiin vuoden 1850 paikkeilla oli seurauksena ketjureaktio. Pallon suhteellinen kovuus verrattuna höyhenpalloon vaati kehittämään mailaa, erityisesti sen lyöntipintaa johon ryhdyttiin lisäämään lyöntiä kestäviä, vaihdettavia materiaaleja. Näitä olivat erityisesti nahka ja guttaperkka mutta myöhemmin myös metalli. Myös rautamailojen suosio kasvoi ja pelaajien mukanaan kantaman mailasetin koostumus muuttui pikkuhiljaa, rautamailat lisääntyivät ja puumailat vähenivät. Uusi pallo myös mahdollisti uudenlaisen, aikaisempaa vauhdikkaamman swingin. Guttapallon pidempi lentomatka vaati myös kenttien pidentämisen. Myös pelistrategiat muuttuivat kun vesiesteiden välttäminen ei enää ollut ainakaan taloudellisesti rankaisevaa.

Kun sitten uusi pallo keksittiin ja otettiin käyttöön vuosisadan vaihteen jälkeen oli edessä jälleen kerran pakko keksiä uusia keinoja parempaan peliin. Pallot mahdollistivat kierrelyönnit joten mailojen lapoihin kehitettiin urat tuottamaan paremmat kierteet. Pallojen peliominaisuuksien parantuessa myös pelaajien lyöntivalikoima lisääntyi, moniin erikoistilanteisiin kehitettiin oma lyönti ja oma maila. Niinpä mukana kannettujen mailojen määrä lisääntyi merkittävästi. Kenttiä jouduttiin pidentämään ja aikaisemmista par viitosista tuli par nelosia. Pelistrategiat täytyi miettiä uudelleen ja kentänsuunnittelu uusiutui täysin.